ääniä. Taisi tiskivuori romahtaa, sen verran kolisi. Olen ollut tänään sosiaalinen: kävin leffassa. Ja taas on pari tuntia vähemmän lusittu täällä kotona. Pitäisikö tämän piristää? Pelkään että piristi liikaakin, että en saa yöllä unta. Totuttelen nyt hetken tähän olotilaan ja normaaliin äänenvolumiin meetvurstivoileivän avustamana. Harmi että en ehdi pestä pyykkiä. Fanaattinen pyykinpesijä, joo tiedetään. Ehkä mä olen kasvamassa aikuiseksi, kun tämmösetkin hommat tuntuu kivalta.

Harva asia tuntuu kivalta. Mietin minkälainen ihminen olisin, jos mun lääkitys purettaisiin pois. Varmaan nauraisin ja itkisin vuorotellen. Nyt tää on niin tasaista menoa, että hohhoijaa. Negatiivisista ajatuksista en ole päässyt eroon, mutta tää negatiivisuus on kuitenkin aika passiivista. Tavallaan se on koko ajan siellä taustalla. Olis tavallaan kiva nostaa lääkkeen annosta taas siihen pisteeseen, että musta tulee älyttömän puhelias höpöttäjä, jonka ajatukset kulkee niin nopeasti asiasta toiseen että vaikutan skitsofreenikolta. Se oli hauskaa sillon pari vuotta sitten, kun aloitin venlafaksiinin käytön. Olin aivan seko aluksi. Liian täynnä virtaa, ihan niin kuin pilvessä (tosin pilveä en ole koskaan kokeillut saatika sitten muita huumeita). En tiiä huomasko kukaan. Koitin olla hissukseen, kun tajusin miten älytöntä käytökseni oli. En varmaan pysty edes rakastumaan nyt, kun on tää zombivaihe meneillään. Ilmankos noita yhden illan juttuja on alkanut kertymään. Tosin miehet on kyllä niin sitoutumiskammoisia, ettei yksikään ole tähän mennessä perään soitellut. Ja nyt mä taas hypin asiasta toiseen. Ja nyt lähden suihkuun. Ja nukkumaan. Taju pois ja kiitos tästä päivästä. <3